Sanon sanat alkoholi, haitat ja säätely. Moni alkaa miettiä, seuraako sitten moralisoivaa kukkahattuilua vai uusliberalistista, alkoholiteollisuuden masinoimaa valkopesua. Jos sanon, että olen työskennellyt aiemmin päihdealan järjestössä ja THL:n edeltäjässä Stakesissa, aletaan odottaa kukkahattuilua ja kieltolakia (joka ei tietenkään toimi). Jos sanon, että olen tehnyt tilaustutkimuksen ryhmälle, johon kuuluu alkoholiteollisuuden edustajia, aletaan hioa argumentteja verirahoista, valkopesusta ja vastuuttomuudesta.

Pyrin tällä sanomaan, että suomalainen alkoholikeskustelu on monen muun julkisen keskustelun tavoin jakautunut leiriksi kahden argumenttiperheen ympärille. Leirit puhuvat usein toistensa ohi ja etsivät mielellään virheitä toistensa sanomisista. Leiriytyminen näkyy myös siinä, että alkoholipolitiikkaa ja -tutkimusta yleensä luetaan yhä enemmän sen kannalta, mihin leiriin sen argumentit tai esittäjät voidaan sijoittaa.

Tärkein maaperä, jolla leirit kiistelevät, on alkoholin saatavuus. Saatavuus tarkoittaa kuitenkin eri leireissä eri asioita. Yhdessä leirissä se tarkoittaa kansanterveyspolitiikkaa, haittojen ja riskien minimointia väestötasolla. Toisessa leirissä alkoholin saatavuus tarkoittaa identiteettipolitiikkaa, uskonnonvapauteen, seksuaaliseen vapauteen ja elinkeinonvapauteen rinnastuvaa oikeutta toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Eivätkä leirit osaa ajatella toistensa näkökulmista. Vapauden kannattajat eivät juuri puhu haitoista, koska kukapa haluaisi rakentaa identiteettiään alkoholihaitoille, se ei tuota kivoja, yhteisöllisiä ja raikkaita elämyksiä. Kansanterveyden puolestapuhujat taas eivät juuri puhu niistä valtavista merkityksistä, joita alkoholilla on ihmisten identiteeteille, tunne-elämälle ja sosiaalisille suhteille, koska väestötason indikaattorit osoittavat kuolemaa. Tämä ohipuhuminen ei kuitenkaan estä vastakkainasettelun jatkumista.

Saatavuuden ympärille leiriytyneessä keskustelussa on vain häviäjiä. Siinä häviävät kansalaiset ja suomalaisen alkoholikulttuurin jäsenet. Oman tutkimuskokemukseni mukaan ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ymmärtää, että alkoholiin liittyy sekä iloja että suruja, hyötyjä että haittoja. Silti mikään julkinen taho ei edusta heitä eikä tarjoa heille välineitä molempien puolten tasapainottamiseen, hyötyjen maksimointiin ja haittojen minimointiin omassa elämässään. Julkinen keskustelu asettaa vastakkain asioita, joita useimmat kansalaiset haluaisivat yhdistää.

Toinen häviäjä tässä pelissä voi olla suomalainen alkoholitutkimus. Kerron esimerkin: Suomessa on nousussa niin sanottu uuden köyhyystutkimuksen aalto, jossa huono-osaisuutta, sen syitä ja seurauksia pyritään tutkimaan mahdollisimman lähellä ihmisten arkea. Samalla etsitään uusia keinoja torjua syrjäytymistä. Tämän tutkimussuunnan eräs kärkihanke on Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Eriarvoisuuden torjuminen niukkuuden aikana -konsortio. Se on järjestänyt keväällä 2017 Syrjäytymisen ehkäisy mestarikurssi -seminaarisarjan, jossa Suomen johtaviksi nimitetyt alan tutkijat kertovat erilaisista ratkaisuista syrjäytymisen ehkäisyksi. Sarjassa on kaikkiaan 22 puheenvuoroa eikä yhdessäkään käsitellä alkoholia tai muita päihteitä.

Kun tiedetään, kuinka vahvasti pelkästään alkoholi liittyy kaikkinaiseen syrjäytymiseen Suomessa, aiheen sivuuttaminen on hälyyttävää ja pitää kysyä, mistä se johtuu. Itse pelkään, että alkoholin ympärillä oleva diskursiivinen pelikenttä on käynyt niin ahtaaksi, että uusia avauksia ja näkökulmia etsivät tutkijat eivät enää halua tai uskalla astua sille. He eivät usko, että uudet avaukset pääsevät siinä tilassa kasvamaan. Jos näin on, suomalaisesta alkoholitutkimuksesta ja päihteisiin liittyvästä hyvinvointitutkimuksesta on vaarassa tulla yhden paradigman reliikki. Sanon erikseen, etten tarkoita, että THL tekisi vanhanaikaista tai muuten huonoa tutkimusta tai muuta sellaista, mitä leirien välillä huudellaan. Olen huolissani siitä, kuka kantaa suomalaisen alkoholitutkimuksen soihtua uuteen aikaan ja etsii uusia ratkaisuja päihdehaittojen torjuntaan, jos sitä ei tehdä tällaisilla mestarikursseilla.

Onneksi asiaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu. Meidän pitää vain pohtia, tutkia ja soveltaa myös muita kuin saatavuuteen liittyviä keinoja alkoholihaittojen ehkäisyyn. Tulisimme pois nujuamasta pelikentän yhdestä nurkasta, vapaalle jäälle ja nurmelle, jolla ihmisten kokemus yleensä operoi ja jossa uusia avauksia nousee kuin kukkia keväällä. Esimerkiksi emotionaalisiin ja vuorovaikutustaitoihin liittyviä haittojen ehkäisemisen malleja on käytössä järjestöjen piirissä, ja niitä rahoitetaan muun muassa käynnissä olevalla STM:n kärkihankerahoituksella. Politiikan taustakeskusteluissa varsinkin ns. uudempien puolueiden eli vihreiden ja perussuomalaisten piirissä on myös yhä enemmän pyrkimyksiä yhdistää sekä syrjäytymisen ehkäisyä että alkoholin saatavuuden vapauttamista.

Jostain syystä nämä pyrkimykset ovat kuitenkin jääneet julkisen keskustelun ja alkoholitutkimuksen katvealueille. Luulen, että syy raadollisesti se, että niitä ei pystytä sijoittamaan kumpaankaan leiriin. Sehän on kukkahattuilua ja moralisointia, eikö niin, kun puhutaan haitoista ja ongelmista? Vai onko sittenkin valkopesua ja vastuuttomuutta, haiskahtaa teollisuudelle, kun alkoholin saatavuus sivuutetaan? Alkoholipolitiikan ja -keskustelun tulevaisuus on synkkä, jos vastauksen etsiminen näihin kysymyksiin on tärkeämpää kuin itse asian edistäminen.

Antti Maunu

Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston Koulutussosiologian tutkimuskeskuksessa (RUSE).