Petteri Orpon hallituskauden aikana järjestöjen toimintaan kohdistuvat leikkaukset on nostettu esiin useasti, ja suuria leikkauksia on myös toteutettu. Olemme hiljattain lukeneet Helsingin Uutisista (23.4.2026) sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin (ps.) visiosta ”lopettaa järjestörällääminen”, eli tavoitteesta ”laittaa holtiton järjestöavustusten jakaminen kuriin” uusilla merkittävillä avustusleikkauksilla. Lisäksi ministeri peräänkuuluttaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) jakamien avustusten myöntökriteerien tarkistamista, jotta ”näennäishyödylliseksi edustuskekkuloinniksi” luonnehdittu toiminta ei enää tulisi rahoitetuksi.

Mielikuva järjestöistä, joissa ”nostetaan avustuksia ja ollaan tekevinään jotain sosiaali- ja terveysasioiden parissa”, ei vastaa tutkimustietoa suomalaisten järjestöjen tekemästä työstä. Olemme tutkineet päihde- ja mielenterveysjärjestöjen toimintaa lukuisissa eri hankkeissa. Tutkimusten valossa järjestöissä tehdään monille elintärkeää, jakamattomaan ihmisarvoon perustuvaa, elämän mielekkyyttä lisäävää ja toimintakykyä vahvistavaa työtä. Järjestöissä turvataan haavoittavissa tilanteissa elävien ihmisten perusoikeuksia ja -tarpeita, kuten tarjotaan ravintoon, hygieniaan, taloudelliseen tilanteeseen, asunnottomuuteen, riippuvuuksiin tai mielenterveyteen liittyvää apua – vain muutamia esimerkkejä mainitaksemme. Järjestöjen matalan kynnyksen toiminnassa kohdataan ihmisiä, jotka ovat yrityksistään huolimatta jääneet täysin julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkopuolelle. Tutkimukset osoittavat, ettei julkisten palveluiden saavuttamattomuus ole Suomessa lainkaan tavatonta. Järjestöjen rooli niiden “paikkaajana” ja niihin saattajana onkin usein merkittävä.

On myös ongelmallista rakentaa kategorista erontekoa avustuksia ansaitsevaan ”ensisijaiseen” ja ei-ansaitsevaan ”toissijaiseen” järjestötoimintaan. Ihmiset tarvitsevat eri elämäntilanteissa usein erityyppistä tukea: järjestöjen palveluita käyttävät ja niistä hyötyvät yhtäältä esimerkiksi riippuvuuksien kanssa elävät ja suomalaisen yhteiskunnan marginaaliin asemoidut, toisaalta työelämässä olevat tai siihen parhaillaan kuntoutuvat ihmiset. Erityyppisen järjestötoiminnan merkitystä on mahdotonta arvottaa keskenään myös siksi, että kullakin niistä on oma funktionsa palvelujärjestelmässä. Esimerkiksi ennaltaehkäisevä, haittoja vähentävä ja kuntouttava päihdetyö ovat kaikki keskeisiä huumekuolemien vähentämisessä, ja kaikkia tarvitaan ihmishenkien säästämisessä. Kun yhdenkin osa-alueen toiminta kapenee tai lakkaa kokonaan, huumekuolemien vastaisesta työstä puuttuu kriittinen pala.

Edellä mainitun kaltaiset retoriset valinnat jättävät huomioimatta sen, että monet järjestöjen toimintaan tehtyjen leikkausten seuraukset näkyvät lopulta kipeimmin avun tarpeessa olevien ihmisten arjessa – ennen muuta niiden, joiden toimijuuden ja hyvän elämän mahdollisuuksia ovat kapeuttaneet tällä hallituskaudella myös monenlaiset sosiaaliturvaan kohdennetut leikkaukset. Ristiriitaista onkin, että järjestöjen tekemästä perusoikeuksia ja -tarpeita turvaavasta työstä on näiden leikkausten vuoksi tullut jopa entistä tärkeämpää.

Suomalaisissa tutkimuksissa päihde- ja mielenterveysjärjestöt näyttäytyvät monessa mielessä palvelujärjestelmän peruskalliona, jota jokainen niihin kohdistettu leikkaus murentaa. Hätäisesti tehdyillä päätöksillä ja äkillisillä, massiivisilla leikkauksilla voi arvioida olevan pahimmillaan katastrofaalisia seurauksia, jotka lisäävät jo valmiiksi turvattomissa tilanteissa elävien inhimillistä kärsimystä ja heikentävät hyvinvointiyhteiskuntamme perustaa. Poliittisten päättäjien tulisi toiminnallaan turvata sellaiset rakenteet, joilla haavoittavissa tilanteissa elävien ihmisten perusoikeuksien toteutumista voidaan edistää. Tässä järjestöillä on myös tutkimustiedon valossa tärkeä rooli. 

Johanna Ranta 

Alkoholi-, huume- ja rahapelitutkimuksen seuran puheenjohtaja 
Dosentti, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto 

Alix Helfer 

Alkoholi-, huume- ja rahapelitutkimuksen seuran hallituksen jäsen 
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto 
Tutkija, Nuorisotutkimusseura 

Johanna Ranta on tutkinut järjestöjen kohtaamistyötä huumeita käyttävien ja asunnottomuutta kokevien ihmisten parissa väitöskirjansa lisäksi useissa tutkimushankkeissa, viimeisimpänä post doc -hankkeessaan Nimettömiä kohtaamisia laittomilla poluilla: Etnografinen tutkimus pimeään verkkoon ja kaduille jalkautuvasta huumetyöstä (Koneen säätiö, 2021–2025). Alix Helfer on tutkinut nuorten (mielenterveyden) tukemista sosiaalihuollossa ja matalan kynnyksen palveluissa, viime aikoina esimerkiksi Ulos epätoivosta -tutkimushankkeessa nuorten huumekuolemien, itsemurhien ja väkivaltakuolemien ehkäisyn näkökulmasta.